Blogi on tullut tällä erää tiensä päähän. Alkaa olla selvää, että minulla ei ole aikaa tällä hetkellä päivittää mitään kirjoituksia. Koirien asioista kiinnostuneille niitä koskevia tietoja päivitetään edelleen -> kotisivuille.

Blogin tähänastiset viisi vuotta voidaan hyvin kitetyttää kuolemattomaan aforismiin, jonka tänä aamuna vahingossa keksin ja sanoin Elmolle: "Onhan se onnellinen asiantila, kun ihmisellä on koira ja koiralla ihminen!"

Näihin kuviin ja tunnelmiin...

"...He eivät koskaan näkisi merta.
Siis Ivan kääntyy hyökkääjää päin
Ja volgan liejuun sekoittuu verta
Sen virta kuljettaa Kaspiaan näin

Volga , volga, rakkaus tai kuolema
Pelkoa ja vainoa ohhohhohhohho hei!
Volga, volga villinä ja vapaana
sua ei voi vangita ahahahahaha. hei!..."

"...Jos emme koskaan näkisi merta
Niin jäätkö silloin vierellein mun
Jos emme koskaan näkisi merta
Niin loppuun asti mä aina oon sun

Volga , volga, rakkaus tai kuolema
Pelkoa ja vainoa ohhohhohhohho hei!
Volga, volga villinä ja vapaana
sua ei voi vangita ahahahahaha. hei!..."

Erilaisiin ikäkriiseihin kuuluu olennaisena osana se, että helposti tapahtuu ylilyöntejä. Tulee tarve tehdä jotain uutta, ravistella rakenteita ja kyseenalaistaa hyväksi havaitut asiat. Toisaalta pitää ajatella myös niin, että muutos on usein pelkästään hyväkin asia. Jos lopulta neljänkympin kriisissä saa aikaiseksi lähteä kouluun, kun asia ilmeisimmin on "ollut tulossa" jo viisitoista vuotta niin hyvähän se on -vai? Ylilyönti voi olla esimerkiksi se jos ylimitoittaa omat ja läheisten resurssit, myy asuntonsa, muttaa asuntovaunuun, irstisanoo itsensä työpaikastaan, ottaa avioeron, löytää parikymmpisen poikakaverin itselleen ja alkaa kasvattaa kasvihuoneessa orgaanista hamppua.

Kaikki tämä pohdinta sen takia, että olen todellakin ottanut itselleni toisen työn, eli alkanut opiskella palkkatyön ohella. Mieliala on nyt sekoitus riehakkuutta ja adrenaliinia. Ensimmäiset viikot ovat olleet kohtalaista haipakkaa ja yllättäen kovassa paineessa on alkanut puristua, jollei nyt timatteja niin kirkkaampia ajatuksia kuitenkin. Kun on liian kiire on pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja aidot ja voimaa antavat asiat jäävät jäljelle.

Näinä viikkoina olen iloinnut kahdesta koirastani, joiden kanssa voin käydä pitkän päivän jälkeen lenkillä metsässä tai meren rannalla. Saatan puhua ääneen itsekseni päivän asioita ja käsitellä ongelmia. Lenkin loppua kohden alkaa puhe vähentyä ja rauha lisääntyä. Tänä syksynä olen kiireisempi kuin miesmuistiin, mutta samaan aikaan yllättävän kovassa balanssissa itseni ja onnellisuuteni kanssa.

Pihavarasto on valmis. Aita on valmis. Piha ei todellakaan ole valmis, mutta kerkeehän tuon. Mäne tiijä, kattellaan ja tuumataan. Soattaapa olla, että ens suvena suahaa puut istutettua tahi sitte ei.

Sananlaskukin sanoo, että kuusenlatvaan pääsee kahdella tavalla, joko kiipeämällä tai sitten istumalla kävyn päälle..."

Nyt ei ole aitaa. Ei ole ei ja jokaiselle pissille koirat pitää viedä hihnan päässä. Yritin muistella aikaa, jolloin asuin ensimmäisen koirani kanssa kerrostalossa. Kai minä silloin käytin sitä hihnan kanssa ulkona? Miksen muista mitään? Joka tapauksessa odotamme nyt kauhunsekaisella jännityksellä, että kuinka kauan mahtaa mennä ennenkuin uusi ja upea aita on pystyssä. Sittenhän se pitää vielä tietysti maalata moneen kertaan. Ja vajaankin on vielä sähköt vetämättä ja ikkunanpuitteet maalaamatta toiseen kertaan. Ja... Emmää.

Itseasiassa koko pieni piha on kirjaimellisesti kuin pommin jäljiltä. Tässä vaiheessa loppukesää pitäisi jostain repiä se hirmuinen riehunta, jolla piha tasataan, raivataan ja mahdollisesti istutetaan jotain nurmikonsiementäkin. Miten se nurmikko muuten saa rauhassa juurtua, kun on kahdeksan tassua joissa on 36 kaivamiseen suunniteltua kynttä? En ole toistaiseksi viitsinyt mennä tekemään pihaan yhtään mitään, koska jokatapauksessa koko rakentaminen on vielä kesken, eikä rakennusmiehet tunnu oikein ymmärtävän istutuksien suojelua ja muuta sen sellaista.

Tähän kuvaan se kiteytyy koko: EMMÄÄ-juttu: aita puuttuu ja viheriöivän nurmikentän ja kukkaistutusten tilalla on kuutiokaupalla "ylijäämäsoraa"... *huokaus

"Meidän" meri Yyterissä. Sen takana on Ruotsi.

Meri on kummallinen asia. Täydellisenä maakrapuna ja Keski-Suomen kasvattina olen tottunut järviin. Ymmärrän järven hajun, rannat, kivikot, kaislat ja tavat. Meren olen ensimmäisen kerran nähnyt ruotsin laivalta ja erittäin pitkään se olikin vain jotain suunnatonta, kylmää, kuohuvaa ja tuntematonta.

Norjasta löytyi Atlantin valtameri. Siellä kaukana on tietysti Ameriikka.

Jollakin lailla meri on mieliala ja ikuisesti muuttuva olento. Vaikka käy joka viikko kävelyllä meren rannalla ei koskaan näe sitä samanlaisena. Koen olevani erityisen onnellisessa asemassa, että pääsen tapaamaan merta kaikissa keleissä ja kaikkina vuodenaikoina.

Gotlannin saaren ympärillä on Safiirin-sininen meri, joka kimaltaa kuin jalokivi ikään.

Meri on tietysti myös seikkailu. Meren rannalla iskee kaukokaipuu ja halu nostaa purjeet ja lähteä katsomaan mitä meren takana on.

...tämmösiä nyt ajattelin, kun syksy tuoksuu ensimmäisen kerran ulkona ja kaikki alkavat rakentaa talvipesää itselleen...

Tänä vuonna kesälomamatka suuntutui Norjaan. On se nähtävä -ainakin kerran elämässään. Autolla tuli ajettua yli 2500 km, yöpymisiä oli 9 kpl mitä erilaisimmissa mökeissä ja hotelleissa. Erinomaisen reissussa rähjääntyneitä olemme nyt koko sakki, mutta jos loman tarkoitus on irtaantua arjesta niin se on ainakin toteutunut täydellisesti.

Mitkään valokuvat eivät voi kertoa miltä nämä upeat maisemat näyttävät. Vuorenrinteitä valuu satoja ja taas satoja puroja, virtoja ja putouksia. Välillä tuntui, että ajelemme läpi suunnattoman suuren teemapuiston -epätodellisuuden tunne seuraa pitkin matkaa.

Luultavasti kuuluisimpia turistikohteita oleva Trollvegen, eli peikontie oli kokemus sinänsä. Yksitoista neulansilmämutkaa, tie on niin kapea ettei siinä ole keskiviivaa lainkaan, kaiteista ei ole kuultukaan ja välillä vesiputouksista roiskuu vettä tuulilasiin -ja vastaan tulee tietysti jatkuvalla syötöllä turistibusseja ja asuntoautoja....

Ikimuistoista !

Reissu huipentui Trondheimin kansainväliseen näyttelyyn, johon molemmat koirat oli ilmoitettu. Turistina matkusteleva Elmo sai odotetusti laatumaininnakseen Erittäin Hyvän. Nitrolle sen sijaan lähdettiin hakemaan Norjan muotovalion titteliä ja sen Nitro myös sai !  Nitro on nyt sitten Suomen ja Norjan muotovalio - suloinen PikkuPiippana. Arvostelut ym. tulevat jossain vaiheessa tuonne virallisille sivuille.

Oli pakko laittaa tähän pieni kuvasarja siitä, että ei upeiden kuvien aikaan saaminen aina ihan helppoa ole. Joskus touhu voi näyttää kiinalaiselta aamuvoimistelulta ennenkuin koira, ruusukkeet ja muut tekijät saadaa täsmälleen oikeille kohdilleen. Taustalla on muuten Trondheimin Nidelva-joki ja kuuluisat rannan puutalot (Bryggene).

Virallinen valiokuva: FI MVA NO MVA JV-09 Jaxonville Nano Nano