Koirat tuijottavat minua niin kuin se kuuluisa pässi sitä uutta porttia. Ajatuskupla päiden päällä ihmettelee stereona: ”Mikäs se sun rooli olikaan meidän ulkoiluttamisessa, ruokinnassa ja vapaa-ajanvietossa?” Minä katson koiria yhtä hölmistyneenä ja mietin, että mikäs se mun rooli olikaan... Kaipasin koiriani Tallinnassa niin paljon, että en ajatellut niitä ollenkaan. Kotiovesta tultuani katselin hämmästyneenä ja häikäistyneenä jaloissa pyöriviä pieniä harmaita. Muistan taas kirkkaasti miksi minulla pitää olla koira (tai kaksi).

Ihana, viisas koira Elmo pyysi leikkimään. Lattialla lelujen kanssa on sitten muisteltu sitä, että mikäs tää meidän suhde olikaan. Olin etukäteen huolissani erityisesti juuri Elmon suhtautumisesta. Pelkäsin, että luottamus on mennyt lopullisesti. Elmo kuitenkin totesi heti, että unohdetaan tää mennyt syksy eikä puhuta siitä enää koskaan. Lopulta se olikin Nitro, joka lakkasi syömästä ja pissaa öisin pieniä läikkiä mattoihin. Sanoin sille, että minäkin olen kaivannut sitä.

Uuni, tuo ihana kapine. Tähän mennessä on valmistunut kaalilaatikko, korvapuustit, lämpimät voileivät ja lohilaatikko. Nyt meillä syödään uuniruokia. Kolme kuukautta ilman uunia on mitätön juttu, mutta yhtäkkiä siitä on tullut keskeisin ruokavaliota määrittävä tekijä. Mikroaaltouunikin on hieno vehje, sitäkin kaipasin välillä. Mutta kahvinkeittimelle ei löydy kilpailijaa. Touhusin vedenkeittimen ja suppilon kanssa kahvia koko syksyn. Kyllä tuntuu varakkaalta ja hemmotellulta ottaa kahvi kuumalla levyllä olevasta lasikannusta.

Alle kahden viikon päästä on joulu. Jouluvalmisteluni ovat täydellisesti vielä pahvilaatikoissa. Kun olin Tallinnassa, joulu oli jo tulossa (vielä viime viikolla siis). Ongelmahan on nyt siis se, että täällä Suomessa etsin sinnikkäästi lokakuuta… Kummallista, että joulun odotus voi kadota yhtäkkiä. Yritän selvittää itseni pikakelauksella puuttuvasta syksystä joulukuuhun ja toivon, että ensi viikolla pääsisin jo kiinni reaaliaikaan. Miten ne, jotka matkustavat etelään talveksi selvittävät aivoilleen talven puuttumisen?

Blogin kirjoittaminen on tullut nyt taas kerran tiensä päähän. Aloin kirjoittamaan tänä syksynä tätä blogia monesta syystä. Ensinnäkin; kerrankin oli jotain sanottavaa. Toiseksi sain tilaisuuden viihdyttää itseäni rakkaan harrastuksen, eli kirjottamisen parissa. Samalla sain itselleni muistoksi jonkinlaisen matkakertomuksen, jota ei olisi muuten ehkä tullut kirjoitettua. Tiedän, että tällä blogilla on ollut lukijoita ihan mukavasti. Toivottavasti olette viihtyneet mukana matkalla!

Uskon vakaasti siihen, että omalta mukavuusalueelta poistuminen kannattaa. En väitä, että se olisi helppoa tai edes miellyttävää. En usko, että elämän tarkoitus on löytää mahdollisimman mukava pieni kolo ja pysytellä siellä. Uskon jälkien jättämiseen. Jokainen ihminen jättää koko elämänsä ajan jälkiä ympäristöönsä ja tapaamiinsa ihmisiin, minkälaisia riippuu ihmisestä itsestään. Tästä monimutkaisesta verkostosta ja pienistä hetkistä muodostuu elämä. Yritetään nauttia siitä joka päivä.

Jäljellä on enää Hyvän Uuden Vuoden toivotus Teille kaikille!

Suomen Porista Kiittää ja Kumartaa:

Sirkku Marikko

”Kulttuurisen kompetenssin ulottuvuudet ovat kulttuurinen herkkyys, kulttuuritieto ja kulttuuriset taidot.”  Olen juuri saanut valmiiksi 15 sivua pitkän esseen koululle, jossa viljelen tällaisia hienoja lauseita. Tämä työ ja noin seitsemän muuta kirjallista työtä, jotka olen tehnyt tänä syksynä suomeksi tai englanniksi todistavat, että olen teoriassa ymmärtänyt taas paljon uusia asioita. Käytäntö on asia erikseen. Tulin Tallinnaan katsomaan miten täällä eletään, miltä näyttää turistikeskusten toisella puolella. Olen melko varma, että olen nähnyt vilauksen. Toisen kansan monimutkaista historiaa, kulttuuria, perinnetietoutta, sielua ja sydäntä ei voi oppia kolmessa kuukaudessa. Hyvin mahdollisesti sitä ei täysin voi ymmärtää muuta kuin asumalla koko elämänsä jossakin maassa.

Yritän miettiä mitä jää päällimmäisenä mieleen. Tällä hetkellä ei tule mieleen muuta kuin harjoittelupaikkani vironvenäläisen sairaanhoitaja Allan venäjänkielisiin aakkosiin perustuva arkistointijärjestelmä, jonka kanssa olen taistellut viimeiset seitsemän viikkoa. En siis Allan vaan sen arkistokaapin. Luultavasti Alla piti minua hiukan yksinkertaisena, kun en viikkojen kuluessa millään meinannut oppia systeemiä. En myöskään voinut ymmärtää virolaisia nimiä. Virossa monet suomalaiset miehen nimet ovat naisen nimiä ja päinvastoin. Tai yritäpä etsiä venäjänkielisistä aakkosista oikeaa kohtaa, kun paikalleen pitäisi laittaa kansio, joka kuuluu henkilölle nimeltä: Abel Oliver. Kumpi on sukunimi, kysyn vaan?

Jokainen näkee sen mitä katsoo. En ole syksyn aikana kirjoittanut vodka-turisteista, prostituutiosta, narkomaaneista, kerjäläisistä tai väkilukuun suhteutettuna Euroopan korkeimmista HIV-tilastoista. En lähtenyt hakemaan Virosta halpaa viinaa, huoria tai huumeita. Usein muutamat näyttävästi esiintyvät yksilöt pilaavat koko kansan maineen. Tämän suhteen sekä suomalaisilla että virolaisilla on omat taakkansa. Loppujen lopuksi ihmiset ovat hyvin samanlaisia. Olosuhteet tuovat meistä esiin huonompia tai parempia puolia ja kulttuuri määrittelee mikä on hyväksyttyä.

Ajatukseni Virosta eivät ole kolmen kuukauden aikana muuttuneet juuri lainkaan. Edelleen miellän Viron veljeskansaksi ja naapurimaaksi. Minun silmiini näyttää siltä, että virolaiset muistuttavat hämmästyttävällä, hämmentävällä ja kiinnostavalla tavalla suomalaisia (tai toisinpäin). Eikä kysymys ole vain kielestä. Olen iloinen, että tein tämän tutkimusmatkan, mutta nyt alkavat ajatukset siirtyä jo seuraavaan seikkailuun…

”Toejoki on 3 482 asukkaan kaupunginosa Porissa. Nimensä Toejoki on saanut alueen läpi virranneesta lyhyestä ja matalasta Toejoesta, joka sittemmin on täytetty. Itse joen nimi viittaa pieniin patoihin eli tokeisiin, joita käytettiin kalastukseen.

Toejoen taajama syntyi 1800-luvun loppupuolella silloisen Porin kaupungin rajojen ulkopuolelle Harjunpään kylän länsiosaan, joka kuului Ulvilaan. Vastaavia spontaanisti, ilman asemakaavoitusta ja rakentamismääräyksiä syntyneitä taajamia kasvoi teollisuuden myötä monien muidenkin suurimpien suomalaiskaupunkien ulkopuolelle, tunnetuimpana näistä Tampereen Pispala.

Tyypillistä näille työläisyhdyskunnille oli epäsäännöllinen rakenne, ahtaat ja usein monin tavoin ala-arvoiset asuintilat, huono hygienia sekä kunnallistekniikan täydellinen puuttuminen. Toejoen erityisongelmana oli vesi: tulvavettä oli joka paikassa, mutta juomavettä maaperästä ei löytynyt lainkaan. Lähin juomavesikaivo sijaitsi Porin kaupungin alueella, Kokemäenjoen toisella puolella. Vasta vuoden 1941 alussa pitkään suunniteltu alueliitos toteutui ja Toejoesta tuli Porin 52. kaupunginosa.”

Mä taidan lähteä Kotiin !

Lähden kotiin Suomeen ennen joulua, joten en pääse näkemään täällä joulujuttuja, mutta olen ymmärtänyt, että eroja suomalaiseen systeemiin on. Neuvostoliiton aikaanhan joulu oli kielletty, juhla oli virallisesti lakkautettu. Joulua vietettiin tarkasti salassa, suljettujen verhojen takana. Tuntuu hullulta ajatella, että kouluissa ei ollut kuusijuhlaa eikä aattoillan hämärässä kulkenut joulupukkeja.

Nykyään joulua vietetään, mutta kristillistä merkitystä ei useinkaan ole. Joulu on hyvin kaupallinen –niin kuin Suomessakin suuressa osassa talouksia. Vironvenäläiset eivät käsittääkseni vietä joulua vaan uutena vuotena Pakkasukon saapumista. Joulupukki on täällä Jõuluvana (”jouluvanha”) joka tuo lahjat aattoiltana kuten Suomessakin. Hautausmaille on tapana käydä viemässä kynttilöitä.

Suurimmat erot ovat ilmeisesti löydettävissä ruokapöydästä. Mitenkäs se Suomessa menikään: kinkku, porkkana-, lanttu- ja perunalaatikko, keitetytkin perunat, kastike, rosolli, kalaa (lipeä- tai ei) ja riisipuuro sekä glögi. Virolaisessa joulupöydässä syödään porsaan paistia tai jouluhanhea. Lisäksi pistetään menemään vähän verimakkaraa. Hapankaali kuuluu ilmeisesti ilman muuta pöytään, samoin muitakin pikkelssejä ja maustekastikkeissa olevia juttuja (älkää minulta kysykö mitä ne on). Euroopasta juomaksi on saatu hehkuviini.

On se jännä juttu, että vaikka joulun jälkeen jouluruuat tulevat jo korvistakin ulos niin näin ennen joulua perinteinen jouluruoka tuntuu erittäin tärkeältä osalta joulun viettoa. Tietyt jutut on vaan pakko olla, että joulu tuntuu joululta. Pari vuotta sitten olin joulun alla Prahassa. Siellä Ikean paikallinen myymälä tuotti pakastettuja kinkkuja pohjolasta myyntiin. Prahassa asuvat suomalaiset, kuten matkaoppaamme, pelastivat ikionnellisina jouluateriansa ruotsalaisen huonekalujätin herkuilla.

Joulumusiikki kuulostaa täällä samalta kuin Suomessa. Näyttää siltä, että samoja lauluja on, sanatkin ovat melkein sinnepäin…

”Oh kuusepuu, oh kuusepuu,
Kui haljad on su oksad!
Ei mitte üksi suisel a’al,
Vaid talvel ka siin külmal maal.
Oh kuusepuu, oh kuusepuu,
Kui haljad on su oksad!“

*****

”Oi kuusipuu, oi kuusipuu
Ja lehväs uskolliset!
Sä vihannoitset kesäisin,
Tuot lehväs talven tuiskuihin.
Oi kuusipuu, oi kuusipuu
Ja lehväs uskolliset!”

Pahiten jouluun hurahtaneille toivotan jo nyt marraskuun lopulla: kaneeli, pomerantsikoort, nelki, kardemoni ja ingverit ! (kanelia, pomeranssikuorta, mausteneilikkaa, kaardemummaa ja inkivääriä)

Niille muille: Ottakaa kaikki ilo irti kaamoksesta –kaikin mokomin.

Ei mulla muuta.

Tämän päivän viestit kiitävät reaaliajassa tekstinä, kuvina ja videoina. Skypen, tuon loistavan virolaiskeksinnön, avulla voin jopa kurkistaa kotiini Suomeen, halutessani vaikka joka päivä. Internetin ja puhelimen lisäksi saan jatkuvaa tietoa Suomesta television kautta. Minulla näkyy täällä televisiosta muutama eestinkielinen kanava, muutaman venäjänkielinen kanava ja kaksi suomenkielistä kanavaa (ylet). En osaa sanoa mitä venäjänkielisiltä kanavilta tulee, koska en ymmärrä sanaakaan venäjää. Eestin televisio sen sijaan näyttää esimerkiksi seuraavanlaisia sarjoja: Kaks ja pool meest, Holby City haigla, Grey anatoomia, NCIS: kriminalistid, Simpsonid, Müüdinmurdjad tai Väike maja preerias. Tottakai tulevat myös brittiläiset BBC:n laatusarjat kuten Poirotit tai Midsummerin murhat. Kuulostaako tutulta?

Eurooppalaisille ihmisille eri maissa muodostuu yhteisiä mielikuvia ja käsityksiä asioista television (ja usein fiktiivisten televisiosarjojen) kautta. Suomalainen matti meikäläinen, virolainen teppo teikäkäläinen ja englantilainen seppo heikäläinen tietävät kaikki samat asiat asioista. Nykyinen tiedonkulku saa meidät ajattelemaan, että tiedämme mitä kaikkialla tapahtuu. Saamme jopa liian paljon tietoa koko ajan. Silti usein on niin, että uutiskynnyksen ylittävät sodat, katastrofit, kotimaan politiikka, urheilu ja säätiedotukset. Emme tiedä ehkä paljoakaan enempää kuin ennen siitä miten tavalliset ihmiset elävät elämäänsä, mikä on samanlaista ja mikä erilaista kuin meillä. Melkein ainoa tapa saada selville miltä elämä näyttää on edelleen matkustaa paikanpäälle itse katsomaan.

Harjoittelupaikkani lääkäri Signe oli pari viikkoa sitten viikonloppuna Saarenmaalla suvilassaan (kesämökillä). Meren rannalla kävellessään hän löysi samalla reissulla kaksi pullopostia. Toinen oli tullut Gotlannista, Ruotsista ja toinen Puolasta. Pulloposti on kuin kädenojennus meren yli. Sieltä eräs Kalle Andersson ojensi kätensä tuuliselta saarelta Gotlannista. Viron Saarenmaalla eräs naislääkäri löysi tervehdyksen. Onneksi Kalle oli laittanut viestiin sähköpostiosoitteensa. Hän on nyt saanut vastatervehdyksen modernimmalla tekniikalla.

Englannissa 1500-luvulla kuninkaallinen laivasto käytti pullopostia tiedottaakseen maihin vihollisen asemista.  Sen aikainen Elisabet-kuningatar loi erityisviran nimeltään: ”Uncorker of Ocean Bottles” eli valtameripullojen avaaja. Muiden oli kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä avata pulloja, koska ne saattoivat sisältää sotasalaisuuksia. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monta tehtävään määrättyä miestä kanaalin rannalla tähyili merelle päin löytääkseen nämä pullot.

Pullopostista tulevat mieleen haaksirikot, autiot saaret, suuret purjeveneet ja tuntemattomat muukalaiset. Pullopostin sattumanvaraisuudessa on taikaa. Kuulee selvästi kohtalon siipien havinaa. Meri kuljettaa ajatuksia ja unelmia ei faktaa ja uutisia. Nykyisessä ”vieraalla maalla” –tilanteessani olen ehdottomasti modernin viestiliikenteen kannattaja, mutta kyllähän se jotenkin on niin harmaata ja arkista verrattuna pullopostiin …tai valtameripullojen avaajan virkaan.

Viimeisen viikonhan siis Suomen tiedotusvälineitä on hallinnut vakoilujupakka. Tuntemattomat ulkovallat ovat murtautuneet Suomen ulkoministeriön tietoverkkoon. Me tavalliset tallaajat olemme olleet tähän saakka sitä mieltä, että ketään ei ulkomailla kiinnosta mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Sitä paitsi Suomi on vielä kummallista kielialuetta, jota kukaan ei ymmärrä (google-kääntäjän avulla vakoilu saattaa tuottaa todella mielenkiintoista materiaalia). Nyt tunnemme itsemme jotenkin tärkeäksi, kun meitäkin vakoillaan.

Virossa kansalaisten vakoilulla on pitkä ja kuuluisa historia. Suomalaisille kaikkein tutuinta ovat Viru-hotellin viritelmät. Neuvostoviron aikana 60 huoneessa oli mikrofonit, Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB istui 23 kerroksessa ja kuunteli mitä huoneissa tapahtuu. Jutut kertovat, että kun tietyissä huoneissa sanoi kaverilleen esimerkiksi että vessapaperi on lopussa, koputettiin oveen muutaman minuutin päästä. Oven takana kerrossiivooja ojensi paperirullaa (osasivat ne asiakaspalvelua siihen aikaan). Poliitikot, urheilijat, toimittajat tai muuten vaan kiinnostavat (tai epäilyttävät) sijoitettiin näihin ”erikoishuoneisiin”.

Kaikki aikuiset myös muistavat kahdeksankymmentäluvun, jolloin Viroon tultiin Suomesta Georg Ots –laivalla. Mukana oli ylimääräisiä sukkahousuja ja farkut ja lenkkitossut ostettiin päältä. Vaihtokaupassa sai tukun ruplia, joilla ei kuitenkaan voinut ostaa mitään. Takaisin palatessa oltiin huolissaan, että jos on enemmän rahaa kuin lähtiessä niin tullissa tulee vaikeuksia. No, vastapuoli joka osti ne farkut (ja jäi kiinni), joutui mustalle listalle, eikä saanut koskaan viisumia ulkomaille.

Kaikki länsimaiseen viittaava oli laitonta. Esimerkiksi musiikin sanoitukset tarkasti neuvostoviranomainen. Olen nähnyt mustavalkoisen videon jo 1960-luvun alusta, jossa virolainen rytmiryhmä esitti selvästi Pirkko Mannolan samaan aikaan Suomessa esittämää kappaletta: pikku-pikku-bikineissä. Kun kysyin mitä eestinkielisessä sanoituksessa lauletaan, vastattiin minulle, että kauniista kesäpäivästä laulavat… Kaiken kielletyn valvomiseen tarvittiin paljon vakoiluenergiaa, virolaiset kun olivat tottelemattomia kakaroita, jotka yrittivät koko ajan kiertää sääntöjä.

Kieltämättä ymmärrän miksi virolaiset ovat edelleen hieman paranoidisia. Vanhat tavat istuvat tiukassa. Ikkunaverhot vedetään heti hämärän laskeuduttua tiukasti ikkunan eteen. Olen myös kokenut syvää epäluuloa sen suhteen miksi olen tullut tänne opiskelemaan. Kyllähän sitä Suomessakin joku varmaan hiljaa ihmetteli, mutta täällä kysyvät sitä ihan ääneen. Kun vastaan jotain epämääräistä, että ”yleisestä kiinnostuksesta ja Viro on naapurimaa kumminkin”, niin ilmeet kertovat, etteivät usko sanaakaan. Kuka sen tietää minkälainen agentti opiskelijajulkisivuni takana on, mutta myös päinvastoin. Miksi keittiössäni ja eteisessäni seinästä tulee johdonpätkiä, jotka eivät vie minnekään, miksi wifi-liittymän asentajan piti käydä laittamassa ”yhteydet” kuntoon läheisellä huoltoasemalla?

Tänä päivänä vakoilu lähinnä huvittaa. Vakoilu liittyy valtioiden välisiin asioihin, tavallista rahvasta ei vakoile kuin utelias mummo verhon raosta. Tuntuu myöskin vaikealta ymmärtää miltä on mahtanut tuntua jos kansalaistottelemattomuudesta voi joutua Siperiaan. Meillä Suomessa kun lähinnä keskustellaan siitä, että vakoileeko S-ketju ja K-ketju kansalaisten ostotottumuksia etukorttien avulla. Ollaan jotenkin eri ulottuvuudessa. Eihän sitä silti tiedä mitä kiinalainen tiedustelupalvelu tekee silläkin tiedolla, että eräs opiskelija Porista asuu Tallinnassa koko syksyn. On meinaan ulkoministeriön tietoverkossa tämäkin tieto.

KGB –still watching you!

KGB –yhäkö ne vaan kyttää?

Kulkeminen kaupungissa on vaarallista. Tallinnassa Politsei sakottaa jos kulkee tien yli punaisten valojen palaessa. Sakot saa myös jos ei käytä heijastinta. Minulla on mukana yksi heijastin. Kuvittelin, että siirrän sen syystakista talvitakkiin sopivassa tilanteessa. Säätyyppi tuntuu kuitenkin vaihtelevan jatkuvasti. Ei voi tietää minkä takin päälle laittaa ennen kuin juuri ennen lähtöä. En todellakaan ole jaksanut siirrellä heijastinta takista toiseen. Kiinnitin toiseen takkiin Erasmus-opiskelumainosheijastimen, jonka sain koulussa eka viikolla. Se on pieni pyöreä kankaanpala, jonka en usko auttavan auton alle jäämisen suhteen, mutta ehkä se riittää poliisille…

Kotona on erityisen vaarallista. Asunnossani on kylpyamme. Lupaan, että en mene humalassa kaatuilemaan suihkuun. Asuntoni pistorasioista puolet on irti, loppuihin on tungettu jakopaloja menneiltä vuosikymmeniltä. Yritän olla tökkäämättä sukkapuikolla pistorasiaan tai kiskomatta kokonaan irti niitä, jotka heiluvat. Jakopaloja en ole huomaavinanikaan. Keskellä olohuoneen lattiaa on periksi antava kohta. Olen jo monta viikkoa kiertänyt sen kohdan, koska olen pelännyt, että putoan siitä alakerran asuntoon. Keittiön hana on irti. Jonain päivänä siitä lentää vesi seinästä seinään, mutta sitähän ei vapaa-ajan vakuutus kumminkaan olisi korvannut. Tutorini pitää varmana, että asunnon omistaja ei ole vakuuttanut asuntoa.

Vakuutusyhtiön mukaan riskialttiita harrastuksia ovat esimerkiksi: vuori-, seinä-, kallio- tai jääkiipeily, jäätikkövaellus, taistelu-, kamppailu- tai itsepuolustuslajit, ilmailulajit kuten laskuvarjohyppy, riippuliito, varjoliito tai kuumailmapallolento sekä voimailulajit kuten painonnosto, voimanosto tai voimamiesurheilu. Voin yrittää pidättäytyä näistä harrastuksista marraskuun aikana. Tosin jäätikkövaellus saattaa olla väistämättä edessä jos joka toinen päivä sataa vettä ja öisin kumminkin, ennemmin tai myöhemmin, pakastaa.

Viron historiaa hiukan opiskelleena olen kuitenkin hieman huolestunut kansannousun mahdollisuudesta. Ei voi poissulkea sitä, että yhtäkkiä olen keskellä mielenosoitusta, suurkokoontumista tai laulujuhlia. (Juuri kun on vain pitämässä huolta omista asioistasi ja tekemässä ostoksia jossakin kaubamajassa).  Miten toimin? Taidan ottaa riskin ja jään paikalle. Sitä paitsi todennäköisemmin joudun putkaan kuin sairaalaan. Ja minullahan on puhelimeen tallennettuna Suomen Tallinnan suurlähetystön puhelinnumero. Koulun ohjeissa kun ulkomaille lähtevälle opiskelijalle sanottiin, että pitää ommella suurlähetystön puhelinnumero taskun sisäpuolelle kiinni ja pyytää välittömästi ottamaan yhteyttä Suomen suurlähetystöön mikäli joutuu tekemisiin paikallisen poliisin kanssa…

Turvallisia syyspäiviä sinne Suomeen !

JK. ”Sateenvarjo on kannettava hyötyväline, jota käytetään sateelta suojautumiseen. Sateenvarjo valmistetaan yleensä kiristämällä vedenpitävää kangasta tai muovia kokoon taitettavan metallikehikon päälle. Myös kevyempää lasikuitukehikkoa voidaan käyttää.”

Viro kuuluu mantereisen ja merellisen ilmaston siirtymävyöhykkeeseen (mahtaako Suomikin kuulua?). En tiedä minkälainen tämmöinen siirtymävyöhyke oikeastaan on, mutta ainakin täällä se näyttää tarkoittavan sitä, että sateenvarjo särkyy välittömästi kun sen aukaisee jossain muualla kuin eteisessä. Nyt on menossa kolmas sateenvarjo.

Haapsalu

Ensimmäisenä viikonloppuna pääsin käymään Haapsalussa (Haapasalo?). Meren rannalla olevassa pikkukaupungissa aistii samanlaista historiallista kylpyläkaupunkitunnelmaa, jota voi löytää monelta puolelta Eurooppaa. Suurissa kaupungeissa oli kesäaikoina 150 vuotta sitten melkoinen haju kun jätehuolto oli toimimatta. Aateliset alkoivat matkustaa sankoin joukoin johonkin syrjäiseen (usein merenrantakaupunkiin), johon muodostui kylpylöitä. Haapsalun kylpylähistoria on alkanut mutakylpylöistä, esimerkiksi Englannissa samantapainen Bath on tullut kuuluisaksi rikkipitoisista kuumista lähteistään. Nykyisessä Haapsalussa ei välttämättä heti osaa ajatella, että sillä on melkein tuhatvuotinen historia. Syksyllä se oli sympaattinen ja aika hiljainen pikkukaupunki.

Paterei vangla eli Paterein vankila

Entinen linnoitus, kasarmi ja vankila. Kävelymatkan päässä Tallinnan keskustasta. Perusosa valmistunut 1840. Suljettu vasta 2002 kun moderni vankila Tarttoon valmistui. Paterei saa suomalaiset vankilat näyttämään viiden tähden hotelleilta. Yhteen ”selliin” majoitettiin 21 vankia, tai niin paljon kun tarvitsi majoittaa. Neuvostoaikana Patereissa oli paljon poliittisia vankeja. Karu paikka. Pääsimme mukaan suomalaisryhmän opastetulle kierrokselle. Vankilan entinen johtaja kierrätti meitä taskulamppujen kanssa pitkin pimeitä (sähköttömiä) loukkoja. En ole varma oliko tarpeellista nähdä teloitushuoneita ja muita epäinhimillisiä koloja, opettavaistahan se kyllä oli (kuolemantuomio poistui Virossa vasta 1998, viimeinen teloitus tapahtui 1991).

Vanha kaupunki

Melkein tuhat vuotta vanha kaupungin keskusta on ilman muuta yksi Tallinnan ykkösnähtävyyksistä. Vanha kaupunki on todella kaunis. Tallinnassa ovat hallinneet milloin tanskalaiset, milloin saksalaiset tai venäläiset. Nyt eletään itseasiassa pisintä itsenäisyyden kautta tähän mennessä (22 vuotta). Vanha Hansa-kaupunki on säilynyt niin hyvin siitä surullisesta ja suuremmoisesta syystä, että aina kun vanha olisi pitänyt purkaa uuden tieltä, on Viro ollut niin köyhä, että ei ole ollut varaa purkaa ja rakentaa uutta.

Vanhan kaupungin kujille ja sokkeloihin liittyy loputtomasti tarinoita, joita mielelläni kuuntelisin loputtomiin. Olen päässyt yhdelle opastetulle kävelykierrokselle vanhaan kaupunkiin. Opas oli taiteita opiskeleva paikallinen nuorimies, jolla oli hapsupipo päässä, villahanskat käsissä ja pitkä villakangastakki päällä. Häpesin sitä, että olin vuorittomassa syystakissa ilman hanskoja ja nokka jäässä. Suomalaisen pitäisi osata varautua vilakkaan syyskeliin. Eteläisemmästä euroopasta tulevat vaihto-opiskelijat alkoivat näyttää puolessa välissä kierrosta aika kärsiviltä…

Nyt odotan jo marraskuun loppua, jolloin Raekoja platsille tulee joulutori. Olen varma, että vanha Tallinna näyttää satumaiselta lumisena ja jouluvaloilla koristeltuna (en näe mahdollisuutta, että joulukuussa sataa vettä). Aion ottaa kaiken ilon irti joulunalusajasta ja tehdä monta pitkää kävelyretkeä vanhaan kaupungin kujille. Arvelen myös, että kirkoissa on konsertteja, joihin voi poiketa. Saattaa olla, että harhailen viimeiset Tallinnanviikkoni marras-joulukuun vaihteessa hehkuviinihöyryissä vanhan kaupungin sokkeloissa. Onneksi puhelimessani on Suomen suurlähetystön numero pikavalinnassa…

Lasnamäki

Lasnamäki on nähtävyys –omalla laillaan. Lasnamäki on kerrostaloalue, jolla asuu 116 000 asukasta. Lähiö on rakennettu taloista päätellen 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla (siis pääosin). Rakennusurakka jäi ilmeisesti kesken, kun Viro itsenäistyi 1990-luvun alussa.

Rakennustaide on erittäin tutun näköistä mistä tahansa tämän ajan kerrostalolähiöstä Suomesta. Aikakirjoihin jäävää neuvosto-tyyliä parhaimmillaan. Lasnamäki vain on sen kokoinen, että suomalaisen peruslähiön saa kertoa sadalla. Rakennuksia ei myöskään ole korjattu vaan ne ovat usein alkuperäisessä tilassa. Olen ymmärtänyt, että vasta nyt on jonkinlaisia taloyhtiön tapaisia, jotka pyrkivät korjaamaan taloja mahdollisuuksiensa mukaan. Kun taloja kuitenkin on satoja ja taas satoja ei valmista tule kovin pian (eikä kaikilla taloyhtiöillä ole varaa)…

Lasnamäki rakennettiin asunnoiksi ihmisille, joita Neuvostoliitto siirsi muista neuvostomaista Viroon. Niinpä asukkaista edelleen vain vähän yli puolet on virolaisia ja Viron kansalaisia, loput ovat kotoisin muista entisistä neuvostomaista. Lasnamäelle vie iso suora tie, kolme kaistaa molempiin suuntiin. Suuren ”Laagna teen” keskelle piti vielä tulla raitiovaunuliikenne, rampit silloilta alas tien keskiosalle ovat olemassa, mutta raiteita ei koskaan ehditty rakentaa. ”Betoniportaat, jotka eivät vieneet minnekään” –siitähän saisi vaikka kirjalle nimen.

Jotkut sanovat, että Lasnamäellä vielä aistii menneiden vuosikymmenten Tallinnan. Totta onkin, että kaupunki modernisoituu kovaa vauhtia. Voi olla, että muutamien vuosien kuluttua Tallinnaa ei enää erota muista suurista eurooppalaista kaupungeista. Se voi olla hyvä tai huono asia, miten sen kukakin ajattelee. Turistin voi olla romanttista mennä kauhistelemaan Lasnamäen tapaiseen paikkaan rumien talojen määrää ja laatua, mutta niille ihmisille, jotka elävät ja asuvat täällä on ehkä tärkeämpää miettiä millä kustannuksilla ja toimenpiteillä kymmenille tuhansille ihmisille taataan elämisen perustarpeita kuten toimivat asunnot, jotka on varustettu sähköllä, vedellä ja lämmityksellä.

Tallinna kokonaisuutena

Tallinna on nähtävyys moninaisuudessaan ja monimuotoisuudessaan. Koen jatkuvasti täällä häpeän, ilon, ylpeyden ja nöyryyden sekaisia tunteita, välinpitämätön en ole ollut hetkeäkään. Kaikki ympärillä muistuttaa siitä, että nyt ollaan tekemisissä sukulaiskansan kanssa, joiden historiassa kaikki meni toisin. Sen oivaltaminen toistuvasti arkielämän tilanteissa tekee nöyräksi. Katselen päivittäin linja-autossa mummeleita, jotka näyttävät täsmälleen samanlaiselta kuin keskivertomummeli missä tahansa Suomessa. Melkein hätkähdän, kun mummo avaa suunsa ja savon murteen sijaan puhuu eestiä.

Tänne voi tulla ostoksille tai juhlimaan vaikkapa pikkujouluja. Joskus kannattaa kuitenkin istua pariksi tunniksi katselemaan kaikessa rauhassa ihmisiä ja rakennuksia eikä eksyminenkään tee pahaa –väärä reitti voi joskus viedä yllättäviin paikkoihin.

Kävin tänään siellä lääkäriasemalla. Lääkäri ei ollut paikalla, mutta sairaanhoitaja-Alla oli. Ei puhu muuten lainkaan englantia (eikä suomea). Jää nähtäväksi miten harjottelu sujuu kun sairaanhoitosanastoni eestin kielellä rajoittuu pitkälti lauseisiin: “Mul on külmetus“ (olen vilustunut) ja “mul jookseb sõrm verd“ (sormesta juoksee veri). Lisäksi tiedän, että “pea käib ringi“ –tarkoittaa, että huimaa (no selvähän se, jos pää käy rinkiä) ja “haige inimene“ on sairas ihminen. Voi olla, että istun nurkassa hymyilemässä seitsemän viikkoa...

Säätila on ajankohtainen asia myös. Säätilahan on aina ajankohtainen, mutta kun seurustelee Portugalista ja  Kanarian saarilta tulevien sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa (kyllä vaan, Gran Canarialla on sairaahoitajakoulu) ollaan nyt siinä vaiheessa syksyä, jolloin nämä opiskelijat puhuvat säätilasta sanoilla “very cold“ ja “freezing“. Suomessa onkin ilmeisesti tänään laajalti saatu ensilumi. Tallinnassakin oli aamulla + 0 astetta. Olen valinnut helpoimman tien ja nyökyttelen kauhistuneen näköisenä heidän kanssaan tälle kylmyydelle.

Olen oppinut koulussa myös, että “sajab vihma“ tarkoittaa, että sataa vettä, “sajab lund“ tarkoittaa tietenkin, että sataa lunta. “Tuisune ilm“ on lumituisku. “Sajab rahet“ on rakeita ja “lörtsi“ on räntää. Tässä kohdalla tsekkiopiskelijat putosivat pelistä. Opettajakaan ei osannut kuvailla heille englanniksi mitä rakeet ovat. En viitsinyt hämmentää seosta kysymällä mitä tykkylumi tai loska on, no enpä olisi niitä osannut englanniksi kysyäkään. On hauskaa miten monenlaisia sanoja pohjoiset kansat ovat keksineet kuvaamaan lumen eri olomuotoja.

Minä en siis sano tänä vuonna, että nyt kun autoon vaihdettu talvirenkaat niin antaa talven tulla. Minä sanonn tänä vuonna, että nyt on sanasto hallussa, että ei kun lunta tupaan vaan! Ei pääse talvi yllättämään tällä kertaa. Todennäköisempää tosin on, että täällä “sajab vihma“ siihen saakka, kunnes on minun aika palata Suomeen (tai enintään saadaan lörtsiä). Aika kuluu todella nopeasti. Olen ollut täällä yli kuukauden. Reilun viikon kuluttua reissu on jo puolessa välissä. Tulin Tallinnaan T-paita päällä, kohta saa kaivaa talvikengät esiin...

”Ei mittää”, sanos porilaine.

Se tarkottaa Suomen kielellä: ”Nyt minun pitääkin jo lähteä. Oli mukava tavata ja nähdään taas!”

Ensin on kuitenkin hommattava jonkinlainen piletti. Siinä helposti on komplikaatioita. Ei se helppoa maalaiselle silti ole Helsingissäkään, joten ei tämä nyt ainutlaatuista täällä ole. Minulla on vihreä kortti, jolla saan ajella mielin määrin, mutta ellei tutorini olisi sitä minulle hankkinut, niin kyselisin varmaan edelleen kulmilla, että mistä niitä lippuja saa. Olen ollut havaitsevinani, että myös bussikuskille voi antaa rahaa, mutta tällöin on oltava tasaraha –mikä se sitten ikinä onkaan. Vihreä korttini on ladattava kerran kuukaudessa. Olen hieman epätietoinen missä ja miten tämä tulee tapahtumaan. Syytä se kuitenkin ladata on, sillä linja-autoissa on tarroja, joissa lukee: ”Kas sul on pilet?” ja perässä 40 euron sakkosumma…

Linja-autoja kulkee paljon. Erinumeroisia, eri vuosikymmeniltä olevia ja enemmän tai vähemmän myöhässä olevia. Aamulla ja iltapäivällä linja-autot ovat kattoon saakka täynnä. Istumapaikkoja on vähän yli kolmekymmentä, seisomapaikkoja vähän yli viisikymmentä. Näin lukee tarrassa kuljettajan yläpuolella. Joskus linja-auton etulasissa on iso pahvikyltti, jossa lukee jotain. En tiedä mitä, mutta silloin kuljettajan vieressä seisoo äkäisen näköinen mies. Tämä linja-auto tulee paikalle aina myöhässä. Olen arvellut, että äkäinen setä on joko lipuntarkastaja tai ajo-opettaja (luulen, että täällä on pakko kouluttaa koko ajan uusia bussikuskeja).

Linja-autossa on kuumaa ja ahdasta (ja usein haisee myös pahalta). Kuljettaja ajaa autoa t-paita päällä. Sateisina syyspäivinä linja-autossa on kuumaa, ahdasta, kosteaa ja haisee perushajun lisäksi märille vaatteille. Odotan mielenkiinnolla matkoja talvivaatteissa. Linja-autosta poistutaan joko ”vajuttamalla nuppu” tai siirtymällä oven viereen, jolloin kuljettaja tietää toiveestasi poistua kulkuvälineestä. Käytännössä bussi pysähtyy ihan jokaikisellä pysäkillä joka tapauksessa. Minulle, henkilöautoilevalle suomalaiselle, välimatkat ovatkin täällä ihan eri asia kuin kotona. Kolmen kilometrin matkaan bussilla menee 15 minuuttia, paitsi jos pitää vaihtaa linja-autoa välillä jolloin siihen voi mennä 40 minuuttia.

Noin viikossa opin linja-autoetiketin. Systeemit ovat aika selkeät. Virolainen on hyvin samankaltainen kuin Suomalainen mitä tulee sosiaaliseen reviiriin. Älä kosketa, älä katso päin, älä hymyile. Istu mahdollisimman kaukana muista. Bussissa mies ei voi istua naisen viereen eikä nainen istu miehen viereen (paitsi jos se on tuttu, kai). Jos mies on tarpeeksi vanha hän voi istua myös naisen viereen. Tällöin ilmeisesti on sanaton yhteisymmärrys miehen vaarattomuudesta (?) Jotkut naisihmiset (usein hieman varttuneemmat) istuvat käytävänpuoleiselle penkille niin ettei ikkunapaikalle pääse istumaan kukaan. Vanhoille ihmisille ei anneta istumapaikkaa paitsi äärimmäisissä tilanteissa. Onhan se hyvä ikäihmisten tasapainoaistin kannalta, että saavat tämmöistä ilmaista hyötyliikuntaa.

Sitten kulkee myös tramm ja troll. Tramm on raitiovaunu. Niistä monet ovat suloisia peltilaatikoita suoraan ehkä kuuskytluvulta? Ajattelen aina vanhanaikaisia lasten leluja kun näen tram-vaunun. En tiedä vielä onko niissä suloista matkustaa. Ei ole sattunut reitille. Troll on johdinauto eli se eroaa tramista siten, että kun tram kulkee kiskoilla, ajelee troll pyörillä. Trollin katollakin on kuitenkin ”tuntosarvet” joilla se on yhteydessä sähisevään ja rätisevään sähkökaapeliin. Olen ajellut trollilla. Pääsin uudempaan malliin. Kun troll pysähtyi liikennevaloihin, se hiljeni kokonaan, ei kuulunut kuten bussissa, moottorin ääntä. Aavemaista ja jännää. Metroa Tallinnassa ei ole, eikä sille kai ole tarvettakaan. Yksityisautoilua on runsaasti. Monilla Tallinnalaisilla on kallis ja hieno auto (ja suuri laina sanoo tuutorini).

Taksia en ole vielä tarvinnut tulopäivän jälkeen. Sen taksin sain sataman ulko-ovelta. Taksi tarkoittaa eestinkielessä mäyräkoiraa. Taksia taas tarkoittaa takso. Suomenkielessä mäyräkoira on pahvinen kaljalaatikko. Kun juo tarpeeksi monta olutta, ei enää voi käsittää mitä pitää huhuilla, jotta tulee se taksi, jolla pääsee kotiin. Toisaalta jos tulee se mäyräkoira-taksi, niin sekin on hauskaa tai jos tulee kalja-mäyräkoira, niin ei ole kiire kotiin ollenkaan… Vai miten se meni?