Olen ollut Suomessa nyt ehkä neljä päivää. Minusta tuntuu, että minulta on huijattu vuodenaika. Joka kerta kun katson ikkunasta ulos kaikki näyttää väärältä. Kun lähdin syyskuussa Tallinnaan, puissa oli vielä vihreät lehdet, kun palasin viime viikonloppuna oli lunta ja pakkasta monta astetta. Mihin joutui syksy? Muutenkin kaikki tuntuu kummallisen tutulta ja vieraalta yhtä aikaa. Väärä vuodenaika lisää tunnetta, että joku on pahasti pielessä. Jos minut on heitetty kokonaan väärään vuoteen? Tuntuu vähän vuodelta 2002…

Koirat tuijottavat minua niin kuin se kuuluisa pässi sitä uutta porttia. Ajatuskupla päiden päällä ihmettelee stereona: ”Mikäs se sun rooli olikaan meidän ulkoiluttamisessa, ruokinnassa ja vapaa-ajanvietossa?” Minä katson koiria yhtä hölmistyneenä ja mietin, että mikäs se mun rooli olikaan... Kaipasin koiriani Tallinnassa niin paljon, että en ajatellut niitä ollenkaan. Kotiovesta tultuani katselin hämmästyneenä ja häikäistyneenä jaloissa pyöriviä pieniä harmaita. Muistan taas kirkkaasti miksi minulla pitää olla koira (tai kaksi).

Ihana, viisas koira Elmo pyysi leikkimään. Lattialla lelujen kanssa on sitten muisteltu sitä, että mikäs tää meidän suhde olikaan. Olin etukäteen huolissani erityisesti juuri Elmon suhtautumisesta. Pelkäsin, että luottamus on mennyt lopullisesti. Elmo kuitenkin totesi heti, että unohdetaan tää mennyt syksy eikä puhuta siitä enää koskaan. Lopulta se olikin Nitro, joka lakkasi syömästä ja pissaa öisin pieniä läikkiä mattoihin. Sanoin sille, että minäkin olen kaivannut sitä.

Uuni, tuo ihana kapine. Tähän mennessä on valmistunut kaalilaatikko, korvapuustit, lämpimät voileivät ja lohilaatikko. Nyt meillä syödään uuniruokia. Kolme kuukautta ilman uunia on mitätön juttu, mutta yhtäkkiä siitä on tullut keskeisin ruokavaliota määrittävä tekijä. Mikroaaltouunikin on hieno vehje, sitäkin kaipasin välillä. Mutta kahvinkeittimelle ei löydy kilpailijaa. Touhusin vedenkeittimen ja suppilon kanssa kahvia koko syksyn. Kyllä tuntuu varakkaalta ja hemmotellulta ottaa kahvi kuumalla levyllä olevasta lasikannusta.

Alle kahden viikon päästä on joulu. Jouluvalmisteluni ovat täydellisesti vielä pahvilaatikoissa. Kun olin Tallinnassa, joulu oli jo tulossa (vielä viime viikolla siis). Ongelmahan on nyt siis se, että täällä Suomessa etsin sinnikkäästi lokakuuta… Kummallista, että joulun odotus voi kadota yhtäkkiä. Yritän selvittää itseni pikakelauksella puuttuvasta syksystä joulukuuhun ja toivon, että ensi viikolla pääsisin jo kiinni reaaliaikaan. Miten ne, jotka matkustavat etelään talveksi selvittävät aivoilleen talven puuttumisen?

Blogin kirjoittaminen on tullut nyt taas kerran tiensä päähän. Aloin kirjoittamaan tänä syksynä tätä blogia monesta syystä. Ensinnäkin; kerrankin oli jotain sanottavaa. Toiseksi sain tilaisuuden viihdyttää itseäni rakkaan harrastuksen, eli kirjottamisen parissa. Samalla sain itselleni muistoksi jonkinlaisen matkakertomuksen, jota ei olisi muuten ehkä tullut kirjoitettua. Tiedän, että tällä blogilla on ollut lukijoita ihan mukavasti. Toivottavasti olette viihtyneet mukana matkalla!

Uskon vakaasti siihen, että omalta mukavuusalueelta poistuminen kannattaa. En väitä, että se olisi helppoa tai edes miellyttävää. En usko, että elämän tarkoitus on löytää mahdollisimman mukava pieni kolo ja pysytellä siellä. Uskon jälkien jättämiseen. Jokainen ihminen jättää koko elämänsä ajan jälkiä ympäristöönsä ja tapaamiinsa ihmisiin, minkälaisia riippuu ihmisestä itsestään. Tästä monimutkaisesta verkostosta ja pienistä hetkistä muodostuu elämä. Yritetään nauttia siitä joka päivä.

Jäljellä on enää Hyvän Uuden Vuoden toivotus Teille kaikille!

Suomen Porista Kiittää ja Kumartaa:

 

Sirkku Marikko