Voi että, kun minä olen rakastunut taloon. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, huomaamatta. Ehkä tämäkin on niitä tätiytymisen merkkejä, kun tavara alkaa olla tärkeämpää kuin maailmaa syleilevät filosofiset mietiskelyt. Huolestuin tästä materia-asiasta sinä päivänä, kun suunnittelin ensi kesää ja huomasin haluavani laittaa säästetyt rahat uuteen tonttia kiertävään aitaan. Miksi en ensisijassa halua enää lähteä reppu selässä kiertämään Eurooppaa? Mukavuudenhalu lisääntyy koko ajan. Onko nyt se hetki, kun täytyy totisella asenteella alkaa luistelemaan pois tältä mukavuusalueelta? Kangistuuko kokonaan kaavoihinsa jos antaa mukavuudelle periksi?

Mutta tästä talosta. Olen asunut nyt tässä talossa nyt helmikuussa tasan kymmenen vuotta. Talo on ollut jo ennen minua, reilut kuusikymmentä vuotta kaikkiaan. Tässä on asunut monta perhettä ja erilaista ihmistä. Silloin kun kävin tätä ensimmäisen kerran katsomassa, seisoin olohuoneessa ja katselin kaakeliuunia. Ostopäätös oli tehty. Kaakeliuunista se alkoi ja pikkuhiljaa vuosien varrella olen alkanut kiintyä muihinkin eri kohtiin. Minua ei haittaa se, että useat sähkömiehet ovat vuosikymmenten varrella lisänneet yläkertaan sähköjohtoja, kunnes katossa kulkee johtoa johdon vieressä, eikä kukaan enää tiedä mihin niitä kaikkia tarvitaan. Minusta on ihan mukavaa, että portaat narisevat, lattiat ovat vähän vinossa ja kuistin ovi on hassu. Tällaista taloa on paranneltava ja korjailtava ajatuksella. Minulle se tarkoittaa lisää uusia luovia ratkaisuja, jotka hämmästyttävät ja huvittavat sekä lisäävät omaleimaisuutta.

Ja vaikka olen viihtynyt hyvin kaikki nämä vuodet, kävi kuitenkin minulle yllätykseksi niin, että yhtenä päivänä huomasin haluavani asua tässä talossa loppuikäni. Vielä vuosi sitten ajattelin, että vanhoilla päivilläni ostan keskustasta kaksion. Niin sitä ihminen muuttuu. Toisaalta kyllä ajattelen, että muuttuminen on myös kehittymistä. Elämänkokemuksetkin jo muokkaavat.  Mitenkähän sitä onnistuisi säilyttämään jokaisesta ikäkaudesta ne positiiviset puolet osana luonnetta?

Noh, eihän sitä silti tiedä, vaikka tämä tätihomma olisi joku ohimenevä vaihe ja löytäisin vielä itseni vaeltamasta Borneon viidakosta viidakkoveitsi toisessa ja kompassi toisessa kädessä…