Olen opiskellut tämän viikon koulussa Eestin kieltä, kulttuuria ja historiaa. Kurssi on tarkoitettu kansainvälisille opiskelijoille. Opetuskieli on englanti ja eesti. Olen oppinut monia erittäin hyödyllisiä eestinkielisiä lauseita, kuten ”Koer on halli ja väike” (koira on harmaa ja pieni, jolla viitataan tietenkin Nitroon, ei Elmoon) tai ”Kell on kaksteist kakskümmend viis“. Olen myös päässyt keskustelemaan asuntolassa asuvien tyttöjen kanssa.

 Olen ilmeisesti nyt tavannut ne Tsekkitytöt, joiden kanssa olisin jakanut huoneen mikäli olisin mennyt asuntolaan. Mukavia tyttöjä, ei siinä mitään. Ovat ihan kujalla eestin kielestä ja pitävät minua rikkaana, kun minulla oli varaa vuokrata oma asunto. Sanoivat viettävänsä paljon aikaa kämpillä, kun sataa vettä ja on niin kylmä. Heillä myös näyttää olevan runsaasti luppoaikaa, seuraava harjoittelu alkaa kai marraskuussa, jos ymmärsin oikein.

Luokalla on myös Slovenialainen tyttö, joka on sitä täydellisen tehokasta, organisoitunutta ja sosiaalista tyyppiä, joka pitää huolta paitsi omistaan myös muiden asioista. Heti aluksi hän kysyi minulta, että missä olin maanantaina, kun olisi pitänyt olla televisiotornilla koulun järjestämällä tutustumiskäynnillä. En ollut tyhmä täti-parka ymmärtänyt, että kutsuvieraille suunnattu käynti tarkoitti meitä... Sen jälkeen tyttö kysyi minulta, että kuinka kylmä Suomessa on talvella. Vastasin ylimalkaisesti, että voi olla -15 tai -20:kin astetta. Aiheutti asiaankuluuvaa taivastelua.

Jännittävintä koulussa ovat silti olleet ruokatunnit. Täällä on samanlainen ruokala, kun joka koulussa: sieltä tulee ulos pitkä jono välillä klo 11.30 – 12.30. Toisin kuin Suomessa täällä ei kuitenkaan saa itse ottaa ruokaa, vaan emännät antavat ruokaa tiskin takaa sen mukaan mitä pyytää. Joka päivälle on teipattu seinään eestinkielinen ruokalista, jossa on noin 15 vaihtoehtoa. Ruoka on höryssä olevan  lasiseinän takana kymmenessä teräsastiassa, joihin on mahdotonta nähdä (höyryisen lasin läpi) ja joita on mahdotonta osoittaa sormella, koska niitä on kahdessa tai kolmessa rivissä. Emännät eivät puhu englantia. Takana on viidenkymmenen metrin jono.

Ensimmäisenä päivänä pyysin jotain mikä oli “porrokartulivorm“. Olen nyt tietoinen, että porro on purjo, kartuli on peruna ja vorm on vuoka tai paistos. Ihan hyvää oli. Oli paistettu runsaassa kermassa ja juustossa. Laktoosi-intoleranssi ilmoitti itsestään iltapäivällä. Seuraavana päivänä onnistuin pyytämään lohilasagnea, joka oli myös tehty reilusti kermaan. Laktoosi-intoleranssi ei kukistunut edes laktoosipillereillä. Molempina päivinä ruokani annettiin tiskin ALTA. Lisäksi olen oppinut, että ruokaa voi ostaa pienelle lautaselle (väike) tai suurelle lautaselle (suur). Tämä lienee mahdollista vain naisvaltaisessa koulussa. Ruoka maksaa koon mukaan vähän yli euron tai vähän yli kaksi euroa.

Eestin historian opiskelu on kiehtovaa. Olen toki ollut tietoinen pääpiirteissään siitä mitä täällä on tapahtunut varsinkin 1990-luvun vaihteessa. On kuitenkin hyvin koskettavaa kuulla täällä paikanpäällä ihmisten puhuvan toiseen itsenäistymiseen liittyvistä tapahtumista tai neuvostoajan elämästä. Pienen, suurvallan varjossa olevan valtion identiteetissä on jotain niin tuttua ja kuitenkin täällä tilanne on ollut niin totaalisen toinen kun meillä Suomessa. Panee miettimään monenlaisia asioita. Esimerkiksi jos minun olisi pitänyt seistä rintamassa suojaamassa televisiotornia neuvostoliittolaisia panssarivaunuja vastaan, kuten täällä tehtiin 1991, niin olisikonhan minulla ollut tarvittavaa rohkeutta? Tästä linkistä pääsee YouTuben videoon “The Singing Revolutin: Estonia 1991 (Laulava vallankumous)“ https://www.youtube.com/watch?v=Fp0h9Z97w1s

Tämän päivän tunnelmaani ei voi lopettaa vitsiin. Omasta kansallisuudesta, historiasta ja kulttuurista voi olla ylpeä ja oppia asioita hyvällä tavalla ilman, että ollaan ääri-ilmiöissä. Kansa ja kansakunta muodostuu kansalaisista, ihmiset ovat kansan sielu, sydän ja muisti.

 

“Death solves all problems. No person, no problem.

(Kuolema ratkaisee kaikki ongelmat. Ei ihmistä, ei ongelmaa)“

                     -Josef Stalin