Päätin, että en enää kirjoita neuvostovirosta. En ole oikeasti pakkomielteisen kiinnostunut aiheesta. Siirryn nykypäivään. Katson tulevaisuuteen. Keskityn kulttuuriin. Mutta mitä voi tehdä, kun televisio sylkee tuutin täydeltä vakoilua? Yritin vastustella aihetta pari päivää, hävisin taistelun. Tilanne on liian mehukas jätettäväksi käyttämättä. Onko mitään kliseisempää ja samalla mielikuvitusta kutkuttavampaa kuin Viro ja vakoilu?

Viimeisen viikonhan siis Suomen tiedotusvälineitä on hallinnut vakoilujupakka. Tuntemattomat ulkovallat ovat murtautuneet Suomen ulkoministeriön tietoverkkoon. Me tavalliset tallaajat olemme olleet tähän saakka sitä mieltä, että ketään ei ulkomailla kiinnosta mitä Suomen politiikassa tapahtuu. Sitä paitsi Suomi on vielä kummallista kielialuetta, jota kukaan ei ymmärrä (google-kääntäjän avulla vakoilu saattaa tuottaa todella mielenkiintoista materiaalia). Nyt tunnemme itsemme jotenkin tärkeäksi, kun meitäkin vakoillaan.

Virossa kansalaisten vakoilulla on pitkä ja kuuluisa historia. Suomalaisille kaikkein tutuinta ovat Viru-hotellin viritelmät. Neuvostoviron aikana 60 huoneessa oli mikrofonit, Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB istui 23 kerroksessa ja kuunteli mitä huoneissa tapahtuu. Jutut kertovat, että kun tietyissä huoneissa sanoi kaverilleen esimerkiksi että vessapaperi on lopussa, koputettiin oveen muutaman minuutin päästä. Oven takana kerrossiivooja ojensi paperirullaa (osasivat ne asiakaspalvelua siihen aikaan). Poliitikot, urheilijat, toimittajat tai muuten vaan kiinnostavat (tai epäilyttävät) sijoitettiin näihin ”erikoishuoneisiin”.

Kaikki aikuiset myös muistavat kahdeksankymmentäluvun, jolloin Viroon tultiin Suomesta Georg Ots –laivalla. Mukana oli ylimääräisiä sukkahousuja ja farkut ja lenkkitossut ostettiin päältä. Vaihtokaupassa sai tukun ruplia, joilla ei kuitenkaan voinut ostaa mitään. Takaisin palatessa oltiin huolissaan, että jos on enemmän rahaa kuin lähtiessä niin tullissa tulee vaikeuksia. No, vastapuoli joka osti ne farkut (ja jäi kiinni), joutui mustalle listalle, eikä saanut koskaan viisumia ulkomaille.

Kaikki länsimaiseen viittaava oli laitonta. Esimerkiksi musiikin sanoitukset tarkasti neuvostoviranomainen. Olen nähnyt mustavalkoisen videon jo 1960-luvun alusta, jossa virolainen rytmiryhmä esitti selvästi Pirkko Mannolan samaan aikaan Suomessa esittämää kappaletta: pikku-pikku-bikineissä. Kun kysyin mitä eestinkielisessä sanoituksessa lauletaan, vastattiin minulle, että kauniista kesäpäivästä laulavat… Kaiken kielletyn valvomiseen tarvittiin paljon vakoiluenergiaa, virolaiset kun olivat tottelemattomia kakaroita, jotka yrittivät koko ajan kiertää sääntöjä.

Kieltämättä ymmärrän miksi virolaiset ovat edelleen hieman paranoidisia. Vanhat tavat istuvat tiukassa. Ikkunaverhot vedetään heti hämärän laskeuduttua tiukasti ikkunan eteen. Olen myös kokenut syvää epäluuloa sen suhteen miksi olen tullut tänne opiskelemaan. Kyllähän sitä Suomessakin joku varmaan hiljaa ihmetteli, mutta täällä kysyvät sitä ihan ääneen. Kun vastaan jotain epämääräistä, että ”yleisestä kiinnostuksesta ja Viro on naapurimaa kumminkin”, niin ilmeet kertovat, etteivät usko sanaakaan. Kuka sen tietää minkälainen agentti opiskelijajulkisivuni takana on, mutta myös päinvastoin. Miksi keittiössäni ja eteisessäni seinästä tulee johdonpätkiä, jotka eivät vie minnekään, miksi wifi-liittymän asentajan piti käydä laittamassa ”yhteydet” kuntoon läheisellä huoltoasemalla?

Tänä päivänä vakoilu lähinnä huvittaa. Vakoilu liittyy valtioiden välisiin asioihin, tavallista rahvasta ei vakoile kuin utelias mummo verhon raosta. Tuntuu myöskin vaikealta ymmärtää miltä on mahtanut tuntua jos kansalaistottelemattomuudesta voi joutua Siperiaan. Meillä Suomessa kun lähinnä keskustellaan siitä, että vakoileeko S-ketju ja K-ketju kansalaisten ostotottumuksia etukorttien avulla. Ollaan jotenkin eri ulottuvuudessa. Eihän sitä silti tiedä mitä kiinalainen tiedustelupalvelu tekee silläkin tiedolla, että eräs opiskelija Porista asuu Tallinnassa koko syksyn. On meinaan ulkoministeriön tietoverkossa tämäkin tieto.

 

KGB –still watching you!

KGB –yhäkö ne vaan kyttää?